3. Glykeemisestä indeksistä ja ravinnosta yleensä

GLYKEMINEN INDEKSI (GI)_ GLYCAEMIC INDEX

GLYKEMISESTÄ INDEKSISTÄ (GI) on runsaasti tekstiä internetissä. On myös taulukoita, joissa eri hiilihydraatit (CHO) ja erilaiset elintarvikkeet tai ruoat on arvioitu glykemisyytensä( veren sokeriksi muuttuvaisuutensa) mukaan kokeellisesti joissain ihmisryhmissä ja niitä arvoja voikin pitää viitteellisenä ainakin terveillä ryhmillä.

Tällaisia taulukoita on löytynyt aiemmin esim seuraavista kohdista ja löytyy vieläkin uudessa muodossa http://www.mendosa.com/gi.htm
Asian monipuolisuutta ja monimutkaisuutta kuvaa Tri Menodzan ohjelman rönsyily ja laajeneminen ja päivitykset vuosien varrella.

Tri David Mendozan ohjelmassa korostetaan sitä, että glykeminen indeksi (GI) kuvaa hiilihydraattien kvalitatiivisia (laadullisia) ominaisuuksia eikä kvantitatiivisia (määrällisiä). Yleensä muita ravintotaulukoita on testattu samalla painomäärällä elintarviketta, joten kvantiteetti pidetään tarkoituksella vakiona, jotta elintarvikkeen laatuominaisuus korostuu vertailussa. Mutta GI taulukoisssa CHO (hiilihdydraatin) määrä pidetään vakiona 50 g CHO, mikä on aika tukeva pala ravintoainetta.

Glycemic index http://www.mendosa.com/gilists.htm
Jos GI on 70 tai sen yli, se on korkea.
Jos GI on 56 - 69 se on keskivaiheinen
Jos GI on 55 tai alle , se on matala.

Vertauskohde on Glukoosi 50 grammaa, joka omaa GI-arvon ”100”.
Uusimmassa taulukossa on positiivista se, että on runsaasti myös gluteenittomia elintarvikkeita arvioituna, esim. maissi ja italialainen riisi ja keitetty peruna näyttävät pyörivän arvoiltaan siinä 100 korvilla.
Taulukkoon on kerätty viime aikoina paljon erilaisia kulttuuriruokia kautta maapallon, joten Mendozan taulukot ovat globaalisesti ottaen käyttökelpoisempia kuin aiempi vehnäleipätaulukko ( vertailtava aines vehnäleipä jota oli niin paljon, että se antoi 50 g hiilihydraattia).

Moni etninen ruoka näyttää olevan hyvin matalaglykeemistä. Tulee mieleen kansainvälisten avustusten sisältö: monesti viedään mitä glykemisoituvinta elintarviketta ottamatta huomioon, että vastaanottajat ovat ehkä kulttuurista, jossa moista raffinoitua tärkkelys- ja sokerilajia ei ole kuuna kullanvalkeana käytetty, joten entsyymistö ei ole tottunut käsittelemään niin suuria hiilihydraattimääriä. Ehkä valmiiksi tasapainotetut ravinteet voisivat olla parempi ratkaisu, esim proteiinin suhteen 20 % ja rasvan suhteen 30-35 %, jolloin hiilihydraatin osuus olisi vain 45-55E% korkeintaan ( jonkin 80-99% sijasta).

Suositeltu hiilihydraattienergian osuus ravinnossa on 45-50E% pohjoismaisilla diabeetikoilla. Joissain kulttuureissa voi olla hieman toisenlainen päätie sokeriaineenvaihdunnan jossain karttateissä. Eräät heimot ovat matalien insuliinimäärien tuottajia ja samalla hyvin liikkuvaisia (lihastyön osuus glukoosin pilkkomisessa on suuri)
Insuliinin tuottoa tulisi ehkä ensin hitaasti geneettisesti saada säädettyä, stimuloitua, ilman että syntyy diabetesepidemia ja insuliitteja. Lisäksi moni kulttuuriruoka on aivan järkyttävän syanidipitoista (CN) , jolloin beetasoluissa on jo tiettyä inhibitiota ellei tuhoa. Onhan moni kehitysmaa joutunut elintason kohotessa diabetesepidemiaan: sekä I että II tyypin diabeteksen ongelmiin; myös obesitasongelmaan ja insuliiniresistenssiin. Taustasyy ei ole sokeri sinänsä, vaan beetasolujen arvelluttava tila.

Tri Mendoza on myös alkanut käyttää GI lisäksi uudempaa termiä GL, Glycemic Load- termiä.
Glykeminen rasitus GL 20 ja sitä suurempi on korkea arvo.
GL 11-19 on keskinkertainen arvo
ja GL 10 ja alle sen ovat matalia arvoja.

Ketä glykeemisyysasia kiinnostaa eniten?
Ne henkilöt, joiden ongelmana on nopeasti kohoava tai pitkään kohonneeksi jäänyt verensokeri, tai muutenkin heittelehtivät verensokerit, johtuivat ne sitten diabeettisuudesta, insuliinin erityksistä tai erilaisista malabsorptioista, saavat hyötyä glykemisen indeksin tietoudesta.
Heillä on hieman mahdollisuuksia säätää kuin suitsin sitä verensokerimäärää, joka yhtäkkiä suolistoamylaasien toimesta voi hulahtaa sokerivellinä verenkiertoon. Suurin osa tavallisesta hiilihydraattiruoasta muuttuu kuitenkin suolisulaterveillä yhtäkkiä 1,5-2 tunnissa glukoosivelliksi, vaikka mitä tarkemmin koettaisikin valita hitaammin glykemisoituvaa (verensokeriksi hitaammin muuttuvia laatuja).

Joskus ongelmat ovat toista ääripäätä- jopa disakkaraasien, jopa maltaasien ja amylaasien toiminnan muutoksia kuten suolinukkavaurioissa ja malabsorptioissa ja jostain tulisi kuitenkin saada pitkin päivää riittäviä hiilhydraattimääriä. Ehkä korkeaglykeemiset ja tiheät ateriat voivat olla jonkun ratkaisu, kun taas joku kiertää hiilihydraattiaineenvaihdunnan teitä ja käyttää proteiini- ja rasvapainotteista ravintoa, jopa ketogeenistä ja samalla matalaglykeemistä. Yksilöitä on monia ja tarpeet ovat monet, mutta kaikki äärimmäisdieetit ovat poihdittava erikseen yksilöllisesti.

Glykeeminen indeksi (GI) on hyvä työväline muitten joukossa, kun taulukoita osaa tulkita.

Entinen suomalaisdieetti (useita litroja rasvaista maitoa päivittäin ja puolelta painoltaan sokeria sisältäneet hillot sekä kovan rasvan paljous), oli jatkuva päivittäinen sokeri- ja laktoosirasitus (yli 100 g laktoosia päivässä), joten sen kaltaisesta rasituksesta selviäminen nykyiseen toisenlaiseen hyvinvointiaikaan (kun on monipuolista laihaa liharuokaa, kasvisöljyjä, vähärasvaisia ja vähälaktoosisia tuotteita sekä runsaat vihannekset ja hedelmät ja ns etniset viljat ja etelän herkut) antaa taas Suomen kansalle eräänlaisen keinotekoisen turvamarginaalin, jonka suojassa sitten voi asennella glykeemisiä indeksejäkin ja strukturoida muutenkin terveyttä ja hyvinvointia aina sen tiedon mukaan, mitä ajan myötä hankitaan. Suomalaisille on puhdasta etua saada ulkomaalaisten uudisasukkaitten kautta tietoa maailman muista ravintoalternatiiveista. Suomelle ja Ruotsille on maahanmuuttanut väestö eri kulttuuriruokineen ja kauppoineen, varsinkin Välimeren maista, tuonut positiivista terveydellistä tuulahdusta. Aivan kuin Raamattu sanoo: Joka toista virvoittaa, se itse kostuu.

ATERIA-AJAT. KVANTITEETTI. ENERGIAN TASAPAINOTUS.
Ravinnon glykeemisten ominaisuuksien lisäksi tai oikeastaan perustavana seikkana onkin aterioitten terveellinen ajastus ja kertaenergiamäärän sopivuus, että kerta kaikkiaan ei käytä liian suuria määriä hiilihydraatteja yhdellä aterialla. Tämähän on käytännön järkeä. Kuvitelkaa nyt vesilasia: Onhan siinä eri sokeripitoisuus, jos siihen asettaa 2 sokeripalaa tai jos siihen asettaa 20 sokeripalaa- ja hyvin mahtuu samaan lasiin eikä määrä edes näy ulospäin sokerin liuetessa! Jos ihmisen verenkierrossa kiertää ne 1,5 sokeripalaa kuten sanotaan hetkellisesti olevan verenkierron puolella, niin jos sinne humahtaa yhtäkkiä 20 tai enemmän sokeripalan verran nopeaa sokeria ruokasulasta käsin, kestäähän se hieman relevanttia aikaa ennenkuin insuliini on tehtaillut asialle pikavasteen ja saanut tilanteen takaisin peruslukemiin ja hallintaan.

Tuollainen iso riisiateria, jossa on 75 g hiilihydraattia, vastaa tietysti noin 22 sokeripalaa- kourallista sokeria, kun se parin tunnin päästä on noussut vereen glukoosina. On merkitsevää, miten riisijyvä on fysikaalisesti pakkautunut syödessä. Täysjyvänä, kuorineen ja tietyllä tavalla käsiteltynä, vai kuorittua valkoista pehmää, jo valmiiksi purkautunutta tärkkelysmassaa, pikahiutaleita ym. Se joka syö riisinsä puikoilla, ottaa riisin hiilihydraatin pikkuhiljaa. Viisasta!

AJATTELE PÄIVÄN HIILIHYDRAATTI ”SOKERIPALAMITTOINA!”
Glykemisen indeksin lisäksi voi hahmottaa tätä asiaa silläkin tavalla, että ajattelee ravintonsa kerta-aterian tai koko päivän ravintonsa sisältämät hiilihydraattimäärät (CHO) jo valmiina glukoosina tai vaikkapa sakkaroosina, sokeripaloina, joka on yleisesti kaikkein ymmärrettävin sokerin kuva ja käsitettävä mitta. Jos yksi sokeripala on 3,5 grammaa hiilihydraattia (CHO), päivän tavalliset 300 grammaa hiilihydraattia (CHO) merkitsisi 86 sokeripalaa. Kun hiilihydraatit syö tavallisena ruokana, se ei vaikuta ollenkaan siltä, että söisi 86 sokeripalaa päivän aikana, vaan erittäin järkevältä ja terveelliseltä. Mutta jos muuttaa käyttämänsä hiilihydraattienergimäärän sokeripaloiksi ja sitten tasoittaa ne päivän aterioitten hiilihydraattiosiksi TEORIASSA, niin sen 86 sokeripalan vertaisen hiilihydraattienergian voisi ehkä "niellä" näinkin: Aamu ja aamupäivä 26 sokeripalaa - hyvä kourallinen. Lounas ja päiväkahvi yhteensä 30 sokeripalaa´-Iltapäivä ja ilta 30 sokeripalaa- ja tämä ekvivalentti vain tavallisesta hiilihydraatista, kuten pastasta, riisistä, perunasta ja leivästä, suolatusta ravinnosta, jota joku ei edes pidä veren sokerin lähteenä.
Jos nyt tämän ”suolaisen hiilihydraatin” lisäksi (" jossa ei ole yhtään sokeria!!"kuten ihmiset ajattelevat ) vielä käyttää useita sokeripaloja kahviin, karamellejä, sokeroituja hilloja, hunajaa ja sokerisia jälkiruokia, pullia, piparkakkuja, leivoksia, sokerilataus voi olla melkoinen. Raffinoiduista sokerilaaduista ei pitäisi tulla yli 10E% osuutta päivän energiasta.

ESIM: Jos yksilön työ kuitenkin olisi raskaampaa ja vaatisi esim 500 g hiilihydraattia päivässä (jolloin kokonaisenergia liikkuisi 3500 kcal - 4000 kcal tasoilla), pitäisi tämän glukoosi-energian kuvaajan olla ”143 sokeripalamittaa”, ja se pitäisi jakaa myös mukavasti 6-7 osaan (aamiainen, välipala, lounas, välipala, illallinen , iltapala). Tehokkaat ruoansulatusentsyymit selviävät aina tunnissa parissa ruoan jälkeen tekemään tuollaisen sokerivellin. On kriittistä solujen terveyden kannalta, miten nopeasti tuollainen vahva sokerivelli humahtaa verenkiertoon päivän kuluessa. Mitä enemmän tarvitsee energiaa, sitä tärkeämpää on jakaa energia eri aterioitten kesken ja käyttää hyväkseen välipalojen mahdollisuutta, että kokonaiskuormitus yhdellä aterialla ei tule liian korkeaksi, epäterveelliseksi. Kävelylenkki syömisen jälkeen on edullista.

Insuliinin erityksen aaltoilulle on tietty biologinen rytmisyys eduksi. Vaikka NNR2004 esittääkin suosituksen ruoka-ajoista, terveet yksilöt tapaavat löytää kuitenkin sellaisen kaavan, mikä synkronisoi parhaiten omaan kehoon ja jolla voi hyvin ja laboratorioarvotkin pysyvät jatkuvasti viitearvoissa- jos niitä sattumoisin seulotaan- ja paino vakiona. Terveys ei näy sairaaloissa ja vasta jonkin terveyskolarin jälkeen alkaa asian hahmotus.

Terveen ihmisen omaksuma kaava voi poiketa paljonkin NNR2004 suosituksista, mutta yleisesti ottaen suositukset hahmottavat jotain tietä niille, joilla ei ole minkäänlaista järjestelmää ja ehkä vain kasvava ongelma toisensa jälkeen, jolloin jonkinlainen hahmotus on parempi kuin ei mitään ohjetta ruoka-ajoista ja energianjakamisesta. Suositukset ovat eduksi myös isojen joukkojen ravintoa järjestettäessä jo ekonomisistakin syistä. On hyvä järjestää joukkoateriointeja ateria-aikoihin armeijassa, kouluissa, suurilla työpaikoilla, sairaaloissa jne.

JALOSTETUT SOKERIT ovat tietysti hyvin glykeemisiä. Rypälesokerin (GLUKOOSI) glykeemisyys on käytetty parametrina, johon muita aineita verrataan. Taulukot voidaan tehdä glukoosin mukaan (50 g) ja siinä merkitään glukoosin glykeemisyydeksi 100 (Tri Mendozan uusin taulukko on hyvin monipuolinen)

VEHNÄLEIVÄN glykeemisyys on ollut toinen indeksin perusta (100) ja glukoosi on laskettu sen suhteen (140) . Tämän takia joissain taulukoissa voidaan nähdä kaksikin eri arvoa. Sellainen taulukko oli kuitenkin epäkäytännöllinen numeroiltaan.

GLUKOOSI-INDEKSIIN vertaavat taulukot ovat sikälikin hyviä, että niitä voi käyttää jopa ne, jotka eivät voi syödä vehnää. Globaalisti ottaen glukoosia indeksinä 100 pitävä taulukko on kaikille parhaiten sovellutettavissa minun mielestäni. Vältetään sitä paitsi kahden arvon esittäminen. Yleiset perusruoat maissi, riisi ja keitetty peruna osuvat myös glukoosi 100 seutuun eräissä valmistusmuodoissaan, mikä on merkitsevä seikka.

YLLÄOLEVAAN SOKERIPALAESIMERKKIIN verrattuna voi sanoa, että tavallisen ruoan glykeemiset ominaisuudet tapaavat olla aika normaalejakin, useat ruoat ovat selvästi alle 100 indeksiltään, jopa mataliakin ja asiaa tietysti voi tehostaa joillain selvästi vähäglykeemisillä tekijöillä, kuten papuruoilla, täysjyvätuotteilla, salaateilla ym. ja kombinoimalla ruokia siten, että glykeminen rasitus tulee pieneksi.

On luonnollista, että energian syönti ”pelkkänä sokeripalamassana” olisi jopa kuvottava, sillä keho joutuu insuliinimyrskyihin, joista ihminen ei tosiaan voi mitenkään hyvin. Jokainen insuliinin vaikuttama nopea verensokerin lasku aiheuttaa taas uuden nälänhiukumisen, joten sokerin syönti napostellenkin voi pitää yllä näläntunnetta epäloogisesti pitkät ajat aivan riippumatta siitä, onko verensokeri korkea tai matala. Nälän hiuku tulee siitä hetkestä, kun sokeri huimasti laskee veressä insuliinin verkkovaikutuksessa- vaikka verensokeriarvo sinänä olisi normaali tai korkea.

Vereen ruoansulatusteitse ilmestyvä sokeri (glykemisoitunut hiilihydraatti) on se signaali, jonka mukaan insuliinia suihkautetaan verenkiertoon haimasaarekkeiden beetasoluista. Asia on jollain tavalla konemainen moduli, kuin insuliinirobotti ja tämä järjestelmä tosiaan ei ole aivon kontrolloitavissa, vaan tietoinen aivo on tavallaan kyllä tämän järjestelmän orja ja ihminen voi syödä hiukuvaan nälkään. Sitä on se, että sokeri ja hiilihydraatti lihottaa: aivo ei saa ainesta tehdä kylläisyysarviota ja antaa kylläisyysleimana tiettyä aminohappoperäistä peptidijoukkoa. Sokeri ei anna aminohappoja. Kun asian oivaltaa, voi saada aivoperäisesti korjattua tämänkin seikan ( järkeillen).

Jos voi kehnosti ruokansa jälkeen, voi arvata että glykeemisyysseikoissa voi olla liian korkea ruoan nopean sokeristumisen komponentti, piikki, ( kvaliteetti). Tai toinen syy voi olla se että hiilihydraattien määrä (kvantiteetti) ruoassa on ollut tarpeettoman suuri. Myös ruoan rasvaisuus pitkittää verensokerin koholla oloa, ja sitä tietä myös kehittyy hiiliketjuja. Hyvän laatuisten rasva-aineitten läsnäolo ravinnossa, kohtuullinen määrä essentiellejä rasvahappoja (PUFA), rauhoittaa verensokerin myrskyjä. Rasva-aineilla ja aminohapoilla on myös insuliinia stimuloiva vaikutus, mutta se ei ole nopea, vaan toinen vaihe insuliinin eritystä. Ravinnon monipuolisuus on insuliinifunktiolle edullista; samalla sitä rakentuu parhaiten kun on rakennusaineita. Se on peptidi itse.

Essentiellejä rasvoja keho ei pysty syntetisoimaan ja jos niitä puuttuu ja sokeria on liian paljon, keho alkaa tuottaa tyydytettyjä rasvahappoja kahden hiilen (2C) pätkistä ja triglyseridejä kolmen hiilen pätkistä (3C). Liian rasvaton, liian hiilihydraattipitoinen ruoka voi täten lihottaa. En syö paljon mitään ja kuitenkin lihon-tällaista valitusta saa niiltä, joiden endogeeninen rasvan synteesi vain kiihtyy ja ruoka on pelkää ravintoköyhää hiilihydraattia. Heillä on itseasiassa solutason nälkää, malnutritiota, samalla ja puutetta joistain ravinteista. Biologinen kallis energia-aine glukoosi kuitenkin otetaan evolutionaalisesti tärkeänä talteen esim triglyserideinä "varmuuden vuoksi". Ihmiskunnan historiassa on ollut enemmän nälänhätää kuin hyvinvoinnin aikoja, muistaa genomi.

Rasvakvaliteetti onkin tärkeä. Arvokkaat kasvisrasvat ja kalarasvat ovat suositeltuja. Tietysti pieni määrä maitorasvoja tai laihassa lihassa tulevia rasvoja ei koskaan ole haitaksi. Pieni määrä kananmunan kolesteroliakaan ei ole haitaksi, vaikka oma kolesterolisynteesikin toimii herkkänä, koska joka solu tarvitsee kolesterolia. Koko iho tapetoituu kolesterolivahvisteella, samoin joka ikinen solu; aivoissakin kolesteroli on tärkeä kerros. Jos kolesteroli kokonaan puuttuisi ravinnosta, tämä tilanne voisi kiihdyttää endogeenisen synteesin liika vahvaksi, koska kyse on joka tapauksessa tärkeästä rakennemolekyylistä. Kolesteroli kulkeutuu maitiaisen mukana lymfateitse suolistosta ruoan jälkeen avustaen monipuolisesti kolesterolin pääsyä periferiaan ensin.

Rasvat ja sokeri ovat energia-aineita. Valkuaisaineet lähinnä taas käytetään kehorakenteisiin ja kaikenlaisiin pikasynteeseihin, kuten insuliinin ja kaikenlaisten muitten hormonien, entsyymien, peptidien, hermonvälittäjäaineiden ym nopeisiin, osin geenisäätöisiin järjestelmiin. Itse aivot ovat suuri rauhanen ja syntetisoivat koko joukon peptidejä jokaisen ruoan jälkeen ja valmistavat eräänlaisen kylläisyyden ja nälän taustarekisteröintijärjestelmän. Aivot luonnollisesti pitävät sokerista, mutta pelkällä sokerilla ne eivät voi käynnistää kylläisyysjärjestelmää, sillä siihen tarvitaan tietty usean aminohapon ketjun valkuaispeptidien syntetisoiminen aterian kokoomuksen kvalitatiivisena arviona ja heijasteena- niistä peptideistä Globaali aivo tietää, milloin keho on saanut kaikki essentiellit aminohapot, eikä voi antaa kylläisyyssignaalin tyytyväistä leimaansa ennenkuin kaikki signaloivat ja merkitsevät valkuaispeptidit ovat muodostuneet. Ihminen on tavallaan aivojensa työläinen, joka luulee syövänsä, mitä itse haluaa, mutta syökin aivojen ohjelmoiman geneettisen tarpeen täyttämiseksi, ja aivot eivät salli ihmisen olla kylläinen ennen kuin viimeinenkin essentielli aminohappo on nielty, mistä ihminen itse tuskin taas on psyykkessään tietoinen. Ihmiskunta ei edes vielä tiedä, miten suuri on varsinainen genominen aminohappotarve. NNR2004 kuitenkin nosti proteiinisuositusten ylärajan varmuuden vuoksi. Amerikassa käytetään sitäkin runsaammin proteiinia jo vuosikymmennet, eikä näytä olleen haitaksi.

VALKUAISEN osuudesta ei pidä tinkiä, se on vakio päivittäin. Monen ylipaino-ongelman ehkä ratkaisisi jos otettaisiin huomioon aivon kontrolli valkuaisen saannista (josta ihminen ei ole mitenkään tietoinen- Solujen hyödyntämä valkuainen on mautonta ja hajutonta). Sen takia papuruoan, siementen, soijan ja eräitten lihalaatujen kuten kalan lisääminen ravintoon voi olla energia-aineenvaihduntaa tasapainottava tekijä ja palauttaa painon stabiliteetin, jolloin samalla oikenee myrskyisempi hiilihydraattipuoli. Sitäpaitsi moni luulee syövänsä valkuaista tarpeeksi tarjotessaan kehollensa käristettyjä aromisia paistopintamutageenejä ja kärventyneitä denaturoituneita valkuaisia aromaattisine amineineen - ne voivat antaa kulinaarisesti ottaen kylläisyyttä, mutta aivosignaalit voivat jäädä vajaaksi eikä niistä tule aivoperäisen kylläisyyden merkkiä. Sen sijaan paljon pseudosignaaliainesta ja hyvinvointi voi muuttua euforiasta dysforiaksi, pahoinvoinniksi jossain vaiheessa.

VALKUAISEN laatu pitää katsoa riittävän hyväksi, ettei tärkeiden nopeitten synteesituotteiden toimittamisessa ole turhaa viivettä väärentämässä aineenvaihdunnan muuten terveitä kanavia. Mahdollisesti on arvioitu aiemmin biologisesti saatavilla olevan valkuaisen tarve liian matalaksi ja nykyiset suositukset ovatkin kohottaneet valkuaissuositusten alueen ylärajan 20 prosenttiin ( 10-20E%), kun suositusrajat olivat 10-15 ennen näitä vuoden 2004 NNR suosituksia.
Moni on havainut ylipainossa valkuaisella olevan jotain osuutta ja niinpä on mitä yksipuolisimpia erilaisia valkuaisdieettejä koetettu ylipainoon. Kuitenkin ratkaisuna saattaisi olla valkuaisen laadun tarkistus ja muuten suositusten rajoissa pysyminen sekä glykemisyydenkin ottaminen huomioon.

Onko sitten glykemisen indeksin (GI) suotuisat ominaisuudet varsinaisesta glykemisyydestä johtuvia vai siitä että a.o. elintarvikkeet ovat erityyppisten ( aivojen kaipaamien ) valkuaisaineitten samanaikainen tarjoaja, mene ja tiedä. Glykeemisyyden merkitys ei ole kovin selkeästi hahmotettu mielestäni. Pitäisikö jokin valkuais-indeksikin kytkeä siihen? Osa valkuaisista on lisäksi insuliinisekretagogeja (pavut, pähkinät, kala).
Sitä paitsi jokainen taulukko perustuu eri yksilöillä havaittuihin arvoihin. Jokainen on yksilö, mitä tulee aineenvaihduntaan. Jokaisen oma glykeeminen indeksi taas on aika vaivalloista testata esiin rutiinilaboratoriokokeena. Diabeteksen diagnosoimisessa tosin käytetään glukoosirasituskoetta, mistä saadaan paljon informaatiota. Mutta jo entsyymivajeitten suhteen tarvitaan omat spesifiset kokeensa kuten laktoosirasitus- näissä em. kokeissa saadaan selville, onko insuliinivaste glykemisoitumiselle riittävää ja onko entsymaattinen kyky hyödyntää laktoosia, jonka pitäisi pilkkoutua ja imeytyä glukoosina ja galaktoosina, riittävää, ja tuleeko glukoosia vereen laktoosista. Glykemisoitumistä vähentää elintarvikkeen ohittuminen suolistossa entyymivajeesta johtuen.

Eräs diabetesdietisti mainitsi kerran, että erittäin nopeat korkeat verensokeripiikit jäävät diagnosoimatta, juuri ne katalat piikit, jotka muodostuvat ennen kuin insuliiniakaan on vielä ehtinyt riittävästi vereen ja ne ovat juuri niitä, joista tulee elinvauriot. Yleensä mitataan vain myöhempi parin tunnin arvo. ja arvo ennen syömistä. Lopulliseen vastaukseen kertyy insuliinin kokonaisstimuloitumisen vaikutus kaikista ravintotekijöistä. Tätä alkuglykemisoitumisen kontrolloimista koetetaan diabeetikoilla säätää lääkkeitä modifioimalla ja aikatekijää hyväksikäyttäen. Glykeeminen indeksi mahdollisesti merkitsee noiden näkymättömien, havaitsemattomien korkeiden sokerisiemauspiikkien poisjäämistä tai ainakin hidastumista ja samalla matalenemista mistä on hyötyä 2 tyypin diabeteksessa ainakin. Myös silmälle lie edullista matalaglykeminen ravinto.

Mitä yksinkertaisempi yksittäinen elintarvike testataan, sitä selkeämmin voidaan hahmottaa ravinnon eri komponenttien osuutta tässä monimutkaisessa asiassa, mutta muuttujia on tosi paljon ( esim elintarvikkeen prosessointitapa ja ruoanvalmistus).
On sokerilaatuja jotka menevät hyvin nopeasti vereen. Toisaalta taas kaikenlaista laatua on hyvä olla kohtuullisessa määrin, mutta kukaan ei kuitenkaan voi hyvin pelkällä hunajalla ja karamelleilla ajan mittaan, pelkällä nopean sortin hiilihydraatilla.
Hätäratkaisuna hetkelliseen sokerintarpeeseen on tietysti pikasokeri olennainen, esim insuliinituntemuksissa: hunaja (sis. fruktoosia ja glukoosia), lasi maitoa (sis. laktoosi, vähän galaktoosia), valkoiset sokeripalat (sis. sakkaroosia), rypälesokeri ( glukoosi), dextroosi (D- glukoosia), viikuna (erittäin galaktoosipitoinen, myös muita sokereita sisältävä).

GI käyrä ei ole varsinaisesti mikään sokerirasituskäyrä ollenkaan ja sen takia siinä on paljon virhelähteitä. GI taulukko on luotu siten, että asian fokuksena on ravintoaineen hiilihydraattikokoomuksen ominaisuus ihmismiljöössä, eikä niinkään eri individien aineenvaihdunnallisten vikojen diagnosoiminen. Yleensä taulukot koetetaan tehdä terveitten vapaaehtoisten avulla. Sen takia taulukon sovelluttaminen tulee olla yksilöllistä, jos on kyse esim metabolista aineenvaihduntahäiriötä potevat. Taulukko on siis VIHJE ruoan ominaisuudesta muodostua sokerivelliksi terveissä. Kun tehdään indeksikäyrää vapaaehtoisilla, 50 grammaa glukoosia (standardi) nautitaan nopeasti ja seurataan yksilöitten verensokeria kaksi tuntia. Abskissalla (X-akselilla on aika. Ordinaatalla y on verensokerin nousu (mmol/L). Muodostuu käyrä, jonka ala X-akselin suhteen on se, mitä mitataan ja merkitään indeksinä luvulla 100. Kaikki alat vastaavat samaa hiilihydraattimäärä, mutta solut pystyvät eri tavalla käsittelemään sen 50 CHO gramman määrän, kun se tulee erilaisista lähteistä. Jos ottaa 50 grammaa hiilihydraattia porkkanasta ja testaa, niin jo on muuten aika iso määrä vihannesta.Teknisestikin vaikea nakertaa relevantissa ajassa. Taulukon luominen on eräänlainen star trek -operaatio, jossa todellakin on tarve terveistä vapaaehtoisista. Toisissa testilajeissa on melkoinen mutustaminen, koska volyymi on iso. koetta varten pitäneisi vihannes tehdä pieniksi timbaaleiksi.

Varsinaiset potilaat saavat taulukosta hyödyn teoreettisena tietona. Miksi asia on eduksi?
Soluilla on vaikeuksia käsitellä turvallisesti hyvin nopeasti glykemisoituvaa , sillä se ehtii tunkeutua esim. silmän kirkkaisiin nesteisiin ym paikkoihin, minne aineenvaihdunta ei ehdi niin nopeasti ja sokeri on toksista sellaisen hetken ajan. Jos saadaan jarrutettua sokerin humahdusta vereen, silmän sisällekään ei pääse sellaista äkkimäärää. Jos vielä sanoisi esimerkin: Jokainen syöminen on kuin vuorovesi, jonka pitää tulla, koska ihmisen pitää syödä. Nousuvesi nousee rannalle, Jos rannalla on astioita, ne täyttyvät ja sitten kun nousuvesi palaa, se ei vetäydykään mereen niistä astioista. Insuliini toimii kuin se voima joka palauttaa nousuveden rajoihinsa ( glukoosit pääsevät solujen sisään), mutta se " ei pysty kiskomaan joistain astioista , altaista, merta pois". Jos ei halua esimerkin ”astioihin joutuvan merivettä”, ”siirtää astiat nousuveden ulottumattomiin”.

Samaa on säätää ravinnon hiilihydraatti aivan kuin limbo-arvoihin esim. jakamalla energia tasaisemmin eri aterioitten kesken ja välipaloihin, ettei esim neuronaaliset solut, silmä ym helposti vahingoittuvat kerää toksista glukoosia, "sokerilätäkköä" vaan saavat ne vasta sopivasti käsiteltynä ja aineenvaihdunnan tarpeen säätämänä täsmätarpeesen. Silmähän on sellainen, että siellä on pari mmol korkeammat sokeriarvot kuin verenkierrossa, joten silmä on eräs helpoimmin sokerista vahingoittuvia elimiä.

TIETO GLYKEMISESTÄ INDEKSISTÄ hyödynnettynä voi olla silmää ja näkökykyä suojaavaa. Mitä verensokeriin tulee, ihmiselle olisi edullista syödä pieni määrä vaikka 13 eri ateriana pitkin vuorokautta, mutta kuten tiedetään, hampaisto ei asiasta oikein voi hyvin. Siis ravintosuositukset ovat aina kompromisseja.

KUVIA tällaisesti glykemisoitumisesta :
http://www.natfoods.com.au/healthy-living/images/glycaemic_index_graph.jpg
www.rssl.com/.../2475/GIcurve1.jpg
17.9.2007 ja 19.12.2008
Päivitystä 5.6. 2010.