Tri Jamali hahmottaa I-tyypin diabeteksessa mekanismia, millä syntyy hypoglykemista neuropatiaa. Hän käyttää koe-eläinmallia paikallistaessaan locus minor resistentiae.
Mutta mitään erityisempää ratkaisua asiaan kirja ei anna ainakaan abstraktissa, mutta saattaa asian kuitenkin harkintaan ja päivänvaloon. Suomennostani ajalta 2007-04-03.
Mitä uutta tämä väitöskirja tuo hypoglykemisesta neuropatiasta esiin koe-eläinmallin avulla? Katsotaan: Kirjassa hahmotetaan hermolihaskudoksen vaurioalttiita kohtia I-tyypin diabeetikkoon sovellutettavan koe-eläinmallin avulla, kun verensokeri on välillä matala, välillä korke, myrskyinen kuten ihmisillä tapaa olla.
LÄHDE: JAMALI R. Peripheral Hypoglycemic neuropathy in Type 1 Diabetic Rats. Morphologic et metabolic studies. Linköping university 2006. ISBN 91-85643-20-3
Abstraktin suomennosta.
Insuliininvajeesta johtuvalla hyperglykemialla katsotaan olevan pääosuus diabeettisten potilaitten neuropatian kehittymisessä. Diabeettisen neuropatian kliiniset ja patologiset piirteet vaihtelevat huomattavasti, vaikka sensoriset ja autonomiset dysfunktiot ovatkin kaikkein tavallisimmin esiintyviä. Potilaitten verensokeritasojen normalisointi tehokkaalla insuliiniterapialla vähentää diabeettisen neuropatian esiintymistä. Mutta supertehokkaalla insuliiniterapialla voidaan useammin joutua hypoglykemisiin episodeihin kuin tyydyttäessä vähemmän täydellisiin verensokerin kontrolleimisiin. Siis neuropatiaa , hermoston vikuuntumista, voi aiheutua myös vakavasta hypoglykemiasta diabeteksessa tai insulinoomassa. Tästä voidaankin päätellä, että diabeettisen neuropatian kliinisten oireitten moninaisuus johtunee hyperglykemian ja hypoglykemian kombinoiduista vaikutuksista.
Tähän oletukseen perustaen väitöskirjatyössä pyritään selvittämään diabeettisen koe-eläimen vaikean hypoglykemian ja perifeerisen neuropatian suhdetta. Jotta voitiin ymmärtää, miten neuropatia kehittyy suhteessa glykemiseen kontrolliin, tuli oivaltaa glukoosin dynamiikka siinä koe-eläinmallissa, jota käytettiin. Oli ensin otettava selvää, vastasiko diabeettisen koe-eläimen dynamiikka I-tyypin diabetes-potilailla tavattavaa dynamiikkaa. Tähän käytettiin MiniMed jatkuvaa glukoosin monitorointijärjestelmää (CGMS), jolloin saatiin mitattua subkutaaninen (ihonalainen) glukoosipitoisuus vapaasti liikkuvissa koe-eläimissä 72 tunnin aikana. Glukoosin mittausjärjestelmä toimi hyvin ja osoittautui, että insuliinilla hoidetut diabeettiset koe-eläinkannat BB/Wor, joilla oli hyperglykeminen insuliiniohjelma, olivat glykemiseltä statukseltaan verrattavissa ihmisillä I-tyypin diabeteksessa tavattavaan kehnoon verensokerikontrolliin. Ne diabeettiset koe-eläimet, joilla oli hypoglykeminen ohjelma olivat verensokeriltaan matalissa lukemissa.
Pitkittynyt matala verensokeri ( hypoglykemia) johti axonaaliseen degeneraatio- ja regeneraatio ilmiöihin isoissa myelinisoiduissa hermosäikeissä vagus -hermossa, joka johti laryngeaaliseen lihaksistoon. Samaa axonaalista de- ja regeneraatioilmiötä havaittiin gastrognemius- ja pohjehermossa, vaikka jälkimmäisen degeneraation frekvenssi oli paljon matalampi. Pienet myelinisoitunet ja myelinisoitumattomat hermosäikeet näissä hermokimpuissa olivat normaaleita eli sensoriset ja autonomiset hermokomponentit vagushermossa olivat paljon paremmin säilyneet kuin motoriset. Nämä tulokset osoittavat, että hypoglykemia lähinnä vaurioittaa lihaksiin liittyviä hermosäikeitä.
Sitä vastoin hyperglykemialle altistuneilla koe-eläimillä vain pohjehermossa oli alentunutta myelinisoidun säikeen läpimittaa eikä ilmeistä aksonaalista degeneraatiota havaittu.
Tässä tutkimuksessa ei niinkään oltu kiinnostuneita absoluuttisista kudosten sokeriarvoista, vaan mielenkiinnon kohteena oli suhde eri kudosten glykeemisten tilojen välillä.
VEREN SOKERI = SUBCUTISSOKERI > LIHASSOKERI, HERMOSOKERI
Kontrolleilla veren ja subkutaanisen tilan sokerit olivat samanlaisia ja huomattavasti korkeampia kuin lihaksessa ja hermossa. Kontrolleilla ihonalainen sokeri pyrki olemaan korkeampi kuin lihaksen ja hyperglykemisillä merkitsevän korkea.
VERENSOKERI > LIHAKSENSOKERI > SUBKUTIKSEN SOKERI , HERMON SOKERI
Hypoglykemisillä glukoosit olivat matalat joka kudoksessa. Tulokset eivät vahvista alun oletusta siitä, että matalampi glukoosi lihaksessa verrattuna ihoon vaurioittaisi hermopäätteitä vakavammin hypoglykemisissa tiloissa. Tosiasiassa lihaksen sokeripitoisuus oli sama kuin veressä ja 1 mmol korkeampi kuin ihon alla näissä koe-eläimissä.
Moberg et al vuonna 1997 myös raportoivat korkeampia glukoosipitoisuuksia plasmassa kuin rasvakudoksessa terveillä 1-2 tuntia indusoidusta hypoglykemiasta.
Jos paikallinen glukoosikonsentraatio kohdetasossa omasi jotain merkitystä hermovaurion alkuun hermopäätteissä, silloin alempi glukoositaso subkutaanisessa kudoksessa verrattuna lihakseen voisi olla se, mikä vaurioittaa hermopäätteitä vakavammin.
Tässä kokeessa oli subkutaaninen sokeri 0.8 mmol/L alempi kuin verensokeri ja ja 1mmol / l alempi kuin lihaksen sokeri.
YHTEENVETONA: In situ sokerin mittaukset mikrodialyysillä osoittivat, että sokerin pitoisuudet veressä ja ihon alaisessa subkutaanisessa kudoksessa vastasivat toisiaan niin terveillä, diabeettisillä hyperglykemisillä kuin diabeettisillä hypoglykemisillä.
Interstitiaaliset, kudoksen glukoosipitoisuudet olivat identtiset verensokerin pitoisuuteen kaikilla koe-eläimillä huolimatta metabolisesta tilasta.
Terveissä ja hyperglykemisissä kontrolleissa glukoosin pitoisuus oli matalampi lihaksessa kuin veressä.
Matalimmat verensokerin tasot esiintyivät perifeerisissä hermoissa tässä yhteydessä mitatuissa kudoksissa
Hypoglykemisissä tilassa olevilla koe-eläimissä oli hieman eroa glukoosin pitoisuuksissa eri kudosten välillä.
Kommenttini
Huomaa hypoglykemisen tilan ja hyperglykemisen tilan erot lihassokerin ja subkutissokerin keskinäisissä suhteissa: siinä tulee eräänlainen toistuvat vuoksi ja luode ilmiö esiin, mitä tuskin on aiemmin hahmotettu ja mikä ei näy verensokerista, mutta voi olla mekanismina vaurioissa.
Muistiin 2007-04-03 21:12L Bright
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar